Jonesin ura alkoi 1930-luvulla, ja hän jatkoi taideteosten tekemistä kuolemaansa asti vuonna 1998 92-vuotiaana. Hänen tyylinsä muuttui ja kehittyi useita kertoja hänen elämänsä vaikutteiden, erityisesti hänen laajojen matkojensa, seurauksena. Hän työskenteli eri välineillä, tekniikoilla ja vaikutteilla koko pitkän uransa ajan. Hänen laajat matkansa Euroopassa, Afrikassa ja Karibialla vaikuttivat hänen maalaustapaansa ja muuttivat sitä. Hän koki, että hänen suurin panoksensa taidemaailmalle oli ”todiste mustien taiteilijoiden lahjakkuudesta”. Hän halusi tulla tunnetuksi amerikkalaisena taidemaalarina, jolla ei ole etikettejä. Hänen töissään heijastuu hänen ylpeytensä afrikkalaisista juuristaan ja amerikkalaisesta syntyperästään.
1928-1936Edit
Jonesin opettajanura alkoi pian korkeakoulun jälkeen. Bostonin museokoulun johtaja kieltäytyi palkkaamasta häntä kehottaen häntä etsimään töitä etelästä, jossa ”hänen kansansa” asui. 186 Vuonna 1928 Charlotte Hawkins Brown palkkasi hänet alkuepäilyjen jälkeen ja perusti sittemmin taideosaston Pohjois-Carolinan Sedaliassa sijaitsevaan historiallisesti mustien valmistavaan kouluun, Palmer Memorial Instituteen. Esikoulun opettajana hän valmensi koripallojoukkuetta, opetti kansantanssia ja soitti pianoa jumalanpalveluksissa. Vuonna 1930 James Vernon Herring värväsi hänet Howardin yliopiston taideosastolle Washingtoniin, D.C. Jones toimi muotoilun ja akvarellimaalauksen professorina eläkkeelle jäämiseensä asti vuonna 1977. Hän pyrki valmistamaan opiskelijoitaan kilpailukykyiseen taideuraan kutsumalla työssäkäyviä suunnittelijoita ja taiteilijoita luokkahuoneeseensa työpajoihin. Samalla kun hän kehitti omaa työtään taiteilijana, hänestä tuli erinomainen mentori ja vahva afroamerikkalaisen taiteen ja taiteilijoiden puolestapuhuja. 13 14 15 16
1930-luvun alussa Jones alkoi hakea tunnustusta muotoilulleen ja taideteoksilleen. Hän alkoi asettaa töitään näytteille William E. Harmon -säätiön kanssa Palmer Memorial -instituutin opiskelijan hiilipiirroksella Negro Youth (1929). Tänä aikana hän siirtyi pois malleista ja alkoi kokeilla muotokuvia. 25
Jones kehittyi taiteilijana Harlemissa vieraillessaan ja viettämiensä kesien aikana Harlemin renessanssin eli uuden neekeriliikkeen alkuvaiheessa. Harlemin renessanssitaiteilija Aaron Douglas vaikutti hänen uraauurtavaan taideteokseensa The Ascent of Ethiopia. Sekä Douglasin että Jonesin maalauksissa on nähtävissä afrikkalaisia muotoiluelementtejä. Jones tutki varsinaisia esineitä ja muotoiluelementtejä Afrikasta. 193
Jonesin teoksissa Negro Youth ja Ascent of Ethiopia näkyy afrikkalaisten naamioiden vaikutus kasvojen profiileissa. Veistetyt rakenteet ja varjostukset jäljittelevät kolmiulotteisia naamioita, joita Jones tutki. Jones hyödynsi tätä tyyliä koko uransa ajan.
Tänä aikana hän teki toisinaan yhteistyötä runoilija Gertrude P. McBrownin kanssa; esimerkiksi McBrownin runo ”Fire-Flies” (Tulikärpäset) ilmestyy Jonesin kuvituksen kanssa Saturday Evening Quill -lehden huhtikuun 1929 numerossa.
1937-1953Edit
Vuonna 1937 Jones sai stipendin opiskelemaan Pariisiin Académie Julianiin. Hän teki yli 30 akvarellia Ranskassa viettämänsä vuoden aikana. Kaikkiaan hän sai Académien aikana valmiiksi noin 40 maalausta hyödyntäen en plein air -maalausmenetelmää, jota hän käytti koko uransa ajan. Kaksi maalausta hyväksyttiin Société des Artists Français’n vuotuiseen Salon de Printemps -näyttelyyn hänen Pariisin-debyyttinsä yhteydessä. 29-30 Jones piti Pariisissa viettämästään ajasta, sillä hän tunsi itsensä täysin hyväksytyksi yhteiskunnassa toisin kuin Yhdysvalloissa tuohon aikaan. Ranskalaiset arvostivat maalauksia ja lahjakkuutta. Saatuaan jatkoaikaa apurahalleen matkustaakseen Italiaan hän palasi Howardin yliopistoon ja opetti akvarellimaalauksen kursseja.:31
Vuonna 1938 hän valmisti Les Fétiches (1938), afrikkalaisvaikutteisen öljyvärimaalauksen, joka on Smithsonian American Art Museumin omistuksessa. Jones maalasi Les Fétichesin jälkikubistiseen ja jälkiprimitiiviseen tyyliin. Viisi afrikkalaista naamiota pyörivät tumman kankaan ympärillä. Hän pääsi Pariisissa olleen apurahansa kautta katselemaan ja tutkimaan monia erilaisia afrikkalaisia esineitä ja naamioita Musée de l’Homme -museossa ja gallerioissa. Les Fétiches -teoksessa näkyvät Songye Kifweben ja Guru Danin naamiot.
Jonesin Les Fétiches -teos oli ratkaisevassa asemassa siirtymässä ”Négritude” – selvästi ranskankielinen taideilmiö – pääasiassa kirjallisuuden alueelta visuaaliseen maailmaan. Hänen teoksensa tarjosi tärkeän visuaalisen yhteyden Négritude-kirjailijoihin, kuten Aimé Césaireen, Léon Damasiin ja Léopold Sédar Senghoriin. Hän toteutti myös Pariisin kerjäläisnainen -teoksen, jonka tekstin toimitti Langston Hughes. Vuonna 1938 Jonesin ensimmäinen yksityisnäyttely ripustettiin Whyte-galleriaan, ja myöhemmin se oli esillä Howardin yliopiston taidegalleriassa vuonna 1948.
Jonesin tärkein inspiraation lähde oli Céline Marie Tabary, joka oli myös taidemaalari ja jonka kanssa hän työskenteli useita vuosia. Tabary toimitti Jonesin maalauksia harkittavaksi tuomariston palkintoihin, sillä afroamerikkalaisten taiteilijoiden teoksia ei aina hyväksytty. Jones matkusti paljon Tabaryn kanssa, muun muassa Etelä-Ranskassa. He maalasivat usein toisiaan. He opettivat yhdessä taidetta 1940-luvulla.
Vuonna 1941 Jones osallistui maalauksellaan Indian Shops Gay Head, Massachusetts Corcoran Galleryn vuosittaiseen kilpailuun. Tuohon aikaan Corcoranin galleria kielsi afroamerikkalaisia taiteilijoita osallistumasta itse teoksiinsa. Jones antoi Tabaryn osallistua maalaukseensa kiertääkseen säännön. Jones voitti lopulta Robert Woods Bliss -palkinnon tästä teoksesta, mutta hän ei kuitenkaan voinut itse noutaa palkintoa. Tabaryn oli postitettava palkinto Jonesille. Näistä ongelmista huolimatta Jones työskenteli ahkerammin huolimatta rotuun liittyvistä ennakkoluuloista, joita tuohon aikaan esiintyi koko maassa. 49 50 Vuonna 1994 Corcoranin taidegalleria pyysi Jonesilta julkisesti anteeksi The World of Lois Mailou Jones -näyttelyn avajaisissa, 50 vuotta sen jälkeen, kun Jones oli salannut henkilöllisyytensä.
Kymmenen seuraavan vuoden aikana Jonesilla oli näyttelyitä Phillips Collectionissa, Seattlen taidemuseossa, National Academy of Designissa, Barnett-Adenin galleriassa, Pennsylvanian Lincolnin yliopistossa, Howardin yliopistossa, New Yorkin gallerioissa ja Corcoran Gallery of Artissa. Vuonna 1952 ilmestyi kirja Loïs Mailou Jones: Peintures 1937-1951, jossa julkaistiin yli sata hänen Ranskassa valmistunutta teosta. Barnett-Adenin galleriassa Jones piti näyttelyitä yhdessä nimekkäiden mustien taiteilijoiden, kuten Jacob Lawrencen ja Alma Thomasin, kanssa. Nämä taiteilijat ja muut tunnettiin nimellä ”Little Paris Group.”:27
Alain Locke, Howardin yliopiston filosofian professori ja Harlemin renessanssin perustaja, kannusti Jonesia maalaamaan perintöään. Hän maalasi silmiinpistävän maalauksensa Mob Victim (Meditaatio) käveltyään pitkin U St Northwest -katua Washingtonissa. Hän näki kävelevän miehen ja sai hänet pyytämään tätä poseeraamaan studiossaan. Hän halusi kuvata lynkkauskohtauksen. Mies oli nähnyt aiemmin lynkattavan henkilön ja jäljitteli asentoa, jonka mies otti ennen lynkkausta. Maalaus havainnollistaa lähestyvän kuoleman pohdintaa, jota monet miespuoliset afroamerikkalaiset kohtasivat 1940-luvulla.51 Muita Locken kannustuksesta syntyneitä maalauksia olivat Dans un Café à Paris (Leigh Whipper), The Janitor (Vahtimestari) ja The Pink Table Cloth (Vaaleanpunainen pöytäliina).51
Jones tapasi merkittävän haitilaisen taiteilijan Louis Vergniaud Pierre-Noelin jo vuonna 1934, kun molemmat opiskelivat Columbian yliopistossa. He kävivät kirjeenvaihtoa lähes 20 vuoden ajan ennen kuin menivät naimisiin Etelä-Ranskassa vuonna 1953.:53 Jones ja hänen miehensä asuivat Washingtonissa ja Haitissa. Heidän usein tekemänsä matkat Haitille inspiroivat ja vaikuttivat merkittävästi Jonesin taiteelliseen tyyliin.:77
1954-1967Edit
Jones oli vuonna 1954 vierailevana professorina Centre D’Artissa ja Foyer des Artes Plastiques -taidehuoneessa Port-au-Princessä Haitissa, jossa hallitus kutsui hänet maalaamaan haitilaisia ihmisiä ja maisemia. Hänen töitään energisoivat kirkkaat värit. Hän ja hänen miehensä palasivat sinne kesäisin useiden seuraavien vuosien ajan, minkä lisäksi he tekivät usein matkoja Ranskaan. Jones sai valmiiksi 42 maalausta ja esitteli ne näyttelyssään Oeuvres des Loïs Mailou Jones Pierre-Noël, jota Haitin ensimmäinen nainen sponsoroi. Maalaustensa ansiosta Jonesille myönnettiin Diplôme et Décoration de l’Ordre National ”Honneur et Mérite au Grade de Chevalier. ”77 Vuonna 1955 hän paljasti Yhdysvaltojen presidentin Dwight D. Eisenhowerin tilaamat muotokuvat Haitin presidentistä ja hänen vaimostaan.
Jonesin lukuisat Haitin innoittamat öljyvärit ja vesivärit lienevät hänen tunnetuimpia teoksiaan. Niissä hänen mieltymyksensä kirkkaisiin väreihin, hänen henkilökohtainen ymmärryksensä kubismin perusperiaatteista ja hänen oman tyylinsä etsiminen saavuttivat huippunsa. Monissa hänen teoksissaan voi nähdä Haitin kulttuurin vaikutuksen afrikkalaisine vaikutteineen, jotka elvyttivät hänen tapaansa tarkastella maailmaa. Tällaisia teoksia ovat muun muassa Ode Kinshasalle ja Ubi Girl from Tai Region. Hänen teoksistaan tuli abstraktimpia, elinvoimaisempia ja temaattisempia hänen muutettuaan Haitille. Hänen aiemmin impressionistiset tekniikkansa väistyivät henkevän, runsaasti kuvioidun ja loistavan värisen tyylin tieltä.
1960-luvulla hänellä oli näyttelyitä School of the Museum of Fine Artsissa Bostonissa, Cornellin yliopistossa sekä gallerioissa Ranskassa, New Yorkissa ja Washingtonissa. Vuonna 1962 hän aloitti Howardin yliopiston ensimmäisen taideopiskelijoiden Ranskan-kiertueen, johon kuului opiskelua Académie de la Grande Chaumièressa, ja hän ohjasi vuosien varrella useita muita kiertueita.
1968-1988Toimitus
Vuonna 1968 hän dokumentoi haitilaisten nykytaiteilijoiden töitä ja haastatteluja Howardin yliopiston ”The Black Visual Arts” -tutkimusapurahaa varten.
Jones sai saman apurahan myös vuonna 1970. Vuosina 1968-1970 hän matkusti 11 Afrikan maahan, mikä vaikutti hänen maalaustyyliinsä. Hän dokumentoi ja haastatteli afrikkalaisia nykytaiteilijoita Etiopiassa, Sudanissa, Keniassa, Zairessa (nykyisin Kongon demokraattinen tasavalta), Nigeriassa, Dahomeyssä (nykyisin Benin), Ghanassa, Norsunluurannikolla, Liberiassa, Sierra Leonessa ja Senegalissa.:97 Hänen raporttinsa Contemporary African Art julkaistiin vuonna 1970, ja vuonna 1971 hän toimitti 1000 diakuvaa ja muuta materiaalia yliopistolle projektin täyttymyksenä.
Toukokuun 22. päivänä 1970 Jones osallistui Washingtonissa kansalliseen protestipäivään, jonka Robert Morris oli luonut New Yorkissa. He protestoivat rasismia ja Vietnamin sotaa vastaan. Vaikka monet Washington DC:n taiteilijat eivät maalanneet ollakseen poliittisia tai luodakseen oman kommenttinsa rotukysymyksiin, Jonesin taiteeseen vaikuttivat suuresti Afrikka ja Karibia, joita hänen taiteensa heijasteli. 80-81 Esimerkiksi Jonesin Moon Masque -teoksen ajatellaan kuvastavan tuolloin ajankohtaisia ongelmia Afrikassa.
Jones sai vuonna 1973 Howardin yliopiston myöntämän apurahan ”Karibian alueen naistaiteilijat ja afroamerikkalaiset taiteilijat”. Samana vuonna hänelle myönnettiin filosofian kunniatohtorin arvonimi Coloradon osavaltion kristilliseltä korkeakoululta.
Tutkimuksensa innoitti Jonesia syntetisoimaan joukon malleja ja motiiveja, joita hän yhdisteli suuriksi, monimutkaisiksi sävellyksiksi. Jonesin paluu afrikkalaisiin teemoihin hänen teoksissaan viime vuosikymmeninä osui samaan aikaan Yhdysvalloissa 1960-luvulla vallinneen mustan ekspressionismin kanssa. Yhdistämällä taitavasti afrikkalaisten naamioiden, hahmojen ja tekstiilien piirteitä elinvoimaisiin maalauksiinsa Jonesista tuli yhdysside Harlemin renessanssin liikkeen ja samankaltaisten teemojen nykyilmaisun välillä. 99
29. heinäkuuta 1984 Washingtonissa julistetaan Lois Jonesin päivä.
1989-1998Edit
Jones jatkoi jännittävien uusien teosten tuottamista hämmästyttävällä vauhdilla. Hän matkusti Ranskaan ja kokeili aiempaa impressionistis-post-impressionistista tyyliään, joka aloitti hänen uransa Pariisissa. Hänen maisemiaan maalattiin laajemmalla väripaletilla, joka oli peräisin hänen haitilaisista ja afrikkalaisista vaikutteistaan. 111
Jones sai 84-vuotissyntymäpäivänään vakavan sydänkohtauksen, jonka jälkeen hänelle tehtiin kolminkertainen ohitusleikkaus. 112
Meridian International Center loi retrospektiivisen näyttelyn Jonesin itsensä avustuksella. Vuoden 1990 näyttely kiersi ympäri maata useiden vuosien ajan. Näyttely oli Jonesin ensimmäinen näyttely, joka keräsi hänelle valtakunnallista huomiota. Huolimatta hänen laajasta portfoliostaan, opettajan urastaan ja muissa maissa tehdystä kulttuurityöstä hän oli jäänyt historiankirjojen ulkopuolelle, koska hän ei pitäytynyt tyypillisissä aiheissa, jotka sopivat afroamerikkalaisille maalaamiseen.
Bill Clinton ja Hillary Clinton keräsivät Valkoisessa talossa ollessaan yhden hänen saaristomerenmaalauksistaan, Breezy Day at Gay Head.
Vuonna 1991 The National Museum of Women in the Arts järjesti näyttelyn, jossa esiteltiin joitakin Jonesin lastenkirjojen kuvituksia.
Vuonna 1994 The Corcoran Gallery of Art avasi The World of Lois Mailou Jones -näyttelyn julkisella anteeksipyynnöllä aiemmasta rotusyrjinnästä.
Vuonna 1997 Jonesin maalauksia oli esillä näyttelyssä Explorations in the City of Light: Afroamerikkalaiset taiteilijat Pariisissa 1945-1965, joka oli esillä useissa museoissa eri puolilla maata, kuten New Orleans Museum of Artissa, Milwaukeen taidemuseossa ja Studio Museum of Harlemissa. Näyttelyssä oli esillä myös Barbara Chase-Riboudin, Edward Clarkin, Harold Cousinsin, Beauford Delaneyn, Herbert Gentryn ja Larry Potterin teoksia. Näyttelyssä tarkasteltiin Pariisin merkitystä afroamerikkalaisten taiteilijoiden taiteellisena mekkana toista maailmansotaa seuranneiden 20 vuoden aikana.
Jones kuoli vuonna 1998 ilman lähiomaisia 92-vuotiaana kotonaan Washingtonissa. Hänet on haudattu Martha’s Vineyardille Oak Bluffsin hautausmaalle. Howardin yliopistossa järjestettiin näyttely Remembering Lois.