Kirjallinen toiminta.
Seuraavien 20-25 vuoden aikana – eli nelikymppisestä kuusikymppisen iän puoliväliin – Tertullianus omistautui lähes kokonaan kirjalliselle toiminnalle. Omaperäisen latinankielisen tyylinsä kehittäneestä kiihkeästä ja myrskyisästä Tertullianuksesta tuli vilkas ja pisteliäs propagandisti, vaikkei hän ollutkaan kristillisen antiikin syvällisin kirjailija. Hänen teoksensa ovat täynnä vangitsevia ja mieleenpainuvia lauseita, nerokkaita aforismeja, rohkeita ja ironisia sanaleikkejä, nokkeluutta, sarkasmia, lukemattomia itse keksittyjä sanoja ja jatkuvaa haukkumista vastustajiaan vastaan. Silti hän saattoi olla lempeä ja herkkä, kuten vaimolleen suunnatussa tutkielmassaan (Ad uxorem), ja hän saattoi olla itsekriittinen ja pohdiskeleva, kuten tutkielmassaan kärsivällisyydestä (De patientia), hyveestä, jonka hän itse myönsi puuttuvan silmiinpistävästi hänen elämästään.
Historiallisena henkilönä Tertullianus tunnetaan vähemmän siitä, mitä hän teki, kuin siitä, mitä hän kirjoitti. Hänen kiinnostuksen kohteidensa kirjo ja se tarmokkuus, jolla hän niitä ajoi, rohkaisivat kuitenkin muita kristittyjä tutkimaan aiemmin tutkimattomia elämän ja ajattelun alueita. Kuten aikalaisensa, hän kirjoitti teoksia uskon puolustamiseksi (esim. Apologeticum) ja teologisia ongelmia käsitteleviä tutkielmia tiettyjä vastustajia vastaan: Adversus Marcionem (”Marcionia vastaan”, anatolialaista harhaoppista, joka uskoi, että maailman loi juutalaisten paha jumala), Adversus Hermogenem (”Hermogenesta vastaan”, karthagolaista taidemaalaria, joka väitti, että Jumala loi maailman jo olemassa olevasta aineesta), Adversus Valentinianos (”Valentinusta vastaan”, alexandrialaista gnostikkoa eli uskonnollista dualistia vastaan) ja De resurrectione carnis (”Lihan ylösnousemuksesta”). Hän kirjoitti myös ensimmäisen kristillisen kirjan kasteesta, De Baptismo, kirjan kristillisestä ihmisopista, De anima (”Sielusta”), esseitä rukouksesta ja hartaudesta, De oratione (”Rukouksesta”), ja kaikenlaista harhaoppia vastaan suunnatun tutkielman, De praescriptione haereticorum (”Harhaoppisten määräämisestä”). Apologeettisten ja polemisoivien teosten lisäksi hän käsitteli monenlaisia moraalisia ja käytännöllisiä ongelmia, jotka koskivat hänen aikansa kristittyjä: De cultu feminarum (”Naisten pukeutumisesta”); sotilaspalveluksesta De corona (”Kruunusta” – sotilaallisesta kunniamerkistä); siitä, pitäisikö vainon alla paeta, De fuga in persecutione (”Pakenemisesta vainossa”); avioliitosta ja uudesta avioliitosta, De exhortatione castitatis (”Siveyden kehotuksesta”) ja De monogamia (”Yksiavioisuudesta”); taiteesta, teatterista ja kansalaisjuhlista, De spectaculis (”Näytöksistä”); De idollatria (”epäjumalanpalvonnasta”); kasteen jälkeisestä katumuksesta, De poenitentia (”Katumuksesta”); ja muita.