K: Eräs baptistiystävä kysyi minulta: ”Miksi kutsumme pappeja ’isäksi’, kun Jeesus käski meitä olemaan kutsumatta ketään maan päällä ’isäksi’?”. Miten vastaisit tähän kysymykseen?
Kysymys viittaa Jeesuksen opetukseen, joka löytyy Matteuksen evankeliumista, kun hän sanoi: ”Älkää kutsuko ketään maan päällä isäksenne. Vain yksi on teidän Isänne, se, joka on taivaissa” (Mt 23:9). Kirjaimellisesti ymmärrettynä meidän pitäisi ihmetellä, miksi me käytämme tätä titteliä ”Isä”, kun Jeesus näyttää kieltävän sen. Ensinnäkin meidän on muistettava raamatunkohdan asiayhteys. Jeesus puhuu kirjanoppineiden ja fariseusten – juutalaisuuden oppineiden uskonnollisten johtajien – tekopyhyydestä. Herramme moittii heitä siitä, etteivät he ole hyvänä esimerkkinä; siitä, että he luovat erilaisilla säännöillään ja määräyksillään muille raskaita hengellisiä taakkoja; siitä, että he ovat ylimielisiä käyttäessään virkaansa; ja siitä, että he ylentävät itseään etsimällä kunniapaikkoja, etsimällä kunnioituksen merkkejä ja käyttämällä mahtipontisia symboleja. Pohjimmiltaan kirjanoppineet ja fariseukset olivat unohtaneet, että heidät oli kutsuttu palvelemaan Herraa ja heidän huostaansa uskottuja nöyrästi ja anteliaalla hengellä.
Tässä asiayhteydessä Jeesus käskee olla kutsumatta ketään maan päällä tittelillä ”rabbi”, ”isä” tai ”opettaja” siinä merkityksessä, että ylenkatsoisit itsellesi auktoriteettia, joka kuuluu Jumalalle, ja unohtaisit tittelin tuoman vastuun. Kukaan ei saa koskaan ottaa paikkaa tai anastaa etuoikeuksia ja kunnioitusta, jotka kuuluvat taivaalliselle Isälle. Kuten Jeesus sanoi, vain taivaallinen Isä on todellinen Isä, ja vain Messias on todellinen opettaja ja rabbi. Samoin Jeesus sanoi: ”Joka rakastaa isää tai äitiä, poikaa tai tytärtä enemmän kuin minua, ei ole minun arvoinen” (Mt 10:37). Taivaallisen Isän auktoriteetin ja hänelle kuuluvan kunnioituksen vuoksi Jeesus kutsui taivaallista Isäänsä vapaasti ”Isäksi” ja opetti meitä rukoilemaan ”Isä meidän -rukouksen” (Mt 6:9-13).
Lisäksi Herramme itse käytti ”isän” titteliä useista vertaustensa henkilöistä: Vertauksessa rikkaasta miehestä ja kerjäläisestä rikas mies, Lasarus, huutaa helvetin syvyyksistä: ”Isä Aabraham, armahda minua”, ja tittelin ”isä” käyttö esiintyy kolme kertaa (vrt. Lk 16:19-31). On pakko ihmetellä: jos Jeesus kielsi tittelin ”isä” käytön, miksi hän opastaa ihmisiä vertauksella, jossa hahmot käyttävät tätä titteliä? Se vaikuttaa ristiriitaiselta ja itse asiassa yleisöä harhaanjohtavalta. Sama pätee myös vertaukseen tuhlaajapojasta: Nuori tuhlaajapoika sanoo palattuaan: ”Isä, minä olen tehnyt syntiä Jumalaa ja sinua vastaan” (vrt. Lk 15:11-32). Ottaen huomioon tavan, jolla Herramme käytti titteliä ”isä” niin monissa opetuksissa, myös toistettaessa neljättä käskyä, Herramme ei tarkoittanut kieltää kutsumasta isää tittelillä ”isä”; pikemminkin hän kielsi tittelin väärinkäytön.
Käytämme näitä titteleitä yleisessä kielenkäytössämme: Kutsumme niitä, jotka opettavat meitä ja muita, ”opettajaksi”; miespuolisia vanhempiamme ”isäksi”; ja juutalaisia uskonnollisia johtajia ”rabbiksi”. Erityisesti uskonnollisessa mielessä niiden, jotka palvelevat Herraa ja edustavat hänen auktoriteettiaan opettajana, vanhempana ja erityisesti pappina, on pidettävä mielessä, että he käyttävät sitä ahkerasti, nöyrästi ja rohkeasti. Tämän auktoriteetin käyttäminen itsensä ylentämiseen on puhdasta tekopyhyyttä. Jeesus sanoi tämän raamatunkohdan lopussa: ”Joka korottaa itseään, sitä nöyryytetään, mutta joka nöyryyttää itsensä, sitä korotetaan.”
Kirkkomme varhaisimmista ajoista lähtien olemme käyttäneet uskonnollisista johtajista arvonimeä ”isä”. Piispoille, jotka ovat paikallisen kirkkoyhteisön paimenia ja aitoja uskonopettajia, annettiin arvonimi ”Isä”. Näin ollen pyhää Pietaria on voitu hyvinkin puhutella ”Isä Pietari” tässä hengellisen isän merkityksessä. Tämän puhuttelun todennäköisyyttä tukee pyhä Paavali, joka identifioi itsensä hengelliseksi isäksi. Kirjoittaessaan korinttilaisille hän sanoi: ”En kirjoita teille tällä tavoin häpäistäkseni teitä, vaan varoittaakseni teitä kuin rakkaita lapsiani. Myönnettäköön, että teillä on kymmenentuhatta huoltajaa Kristuksessa, mutta teillä on vain yksi isä. Se olin minä, joka synnytin teidät Kristuksessa Jeesuksessa evankeliumin julistamiseni kautta. Pyydän teitä siis olemaan minun jäljittelijöitäni. Siksi olen lähettänyt teille Timoteuksen, rakkaan ja uskollisen poikani Herrassa.” (1. Kor. 4:14-17).”
Viimeistään noin vuoteen 400 asti piispaa kutsuttiin ”isäksi” (”papa”); tämä titteli rajoittui sittemmin vain puhutteluun Rooman piispalle, Pyhän Pietarin seuraajalle, ja englanninkielisessä kielessä se on käännetty muotoon ”pope”. Eräässä varhaisessa sääntönsä muodossa pyhä Benedictus (k. n. 547) osoitti tittelin hengellisille ripittäjille, koska he olivat sielujen vartijoita. Lisäksi sana ”abotti”, joka tarkoittaa luostariyhteisön johtajaa uskossa, on johdettu sanasta abba, aramean heprean sanasta isä, mutta hyvin tutussa merkityksessä ”isä”. Myöhemmin keskiajalla termiä ”isä” käytettiin puhuttelemaan kerjäläismunkkeja – kuten fransiskaaneja ja dominikaaneja – sillä saarnaamisensa, opetuksensa ja hyväntekeväisyystyönsä kautta he pitivät huolta kaikkien Jumalan lasten hengellisistä ja fyysisistä tarpeista. Nykyaikana miespuolisten uskonnollisten yhteisöjen johtajille tai jopa niille, jotka osallistuvat Vatikaanin II kirkolliskokouksen kaltaisiin ekumeenisiin neuvostoihin, annetaan arvonimi ”isä”. Englanninkielisessä maailmassa on tullut tavaksi puhutella kaikkia pappeja ”isällä”.
Persoonallisemmin sanottuna titteli on minulle hyvin nöyryyttävä. Pappina ”isä” muistuttaa minua siitä, että Herramme – hänen uskollinen kansansa – on antanut minulle vakavan vastuun. Aivan kuten isän on ruokittava, opastettava, haastettava, oikaistava, annettava anteeksi, kuunneltava ja ylläpidettävä lapsiaan, niin myös papin on tehtävä niin hengellisille lapsilleen. Papin on erityisesti huolehdittava hänen huostaansa uskottujen hengellisistä tarpeista ja annettava heille Herramme ravintoa sakramenttien kautta. Hänen on julistettava evankeliumia kiihkeästi ja vakuuttavasti kirkon mielen mukaisesti ja haastettava kaikki jatkamaan kääntymyksen tiellä, joka johtaa pyhyyteen. Hänen on oikaistava ne, jotka ovat erehtyneet, mutta laupeudella ja myötätunnolla. Samassa hengessä kuin isä tuhlaajapoikansa kanssa, papin on sovitettava syntiset, jotka ovat eksyneet mutta etsivät tietä takaisin Jumalan luo. Kuten isä kuuntelee lastaan, papin on kuunneltava hengellisiä lapsiaan ja annettava heille neuvoja ja lohtua. Papin on huolehdittava myös laumansa ”fyysisistä” tarpeista – ruoasta, asunnosta, vaatteista ja koulutuksesta.
Vaikka papit voivat olla selibaatissa, Herramme sanat apostoleilleen soivat: ”Minä annan teille sanani: ei ole ketään, joka on luopunut kodista, veljistä tai sisarista, äidistä tai isästä, lapsista tai omaisuudesta minun ja evankeliumin tähden, joka ei saisi tässä nykyisessä ajassa sata kertaa enemmän koteja, veljiä ja sisaria, äitejä ja äitejä, lapsia ja omaisuutta – ja sen lisäksi vainoa – ja tulevassa ajassa iankaikkista elämää.” (Mk. 10:29-30). Itse asiassa selibaatti vapauttaa papin olemaan antelias isä hengellisille lapsilleen. Meidän kaikkien on rukoiltava pappiemme puolesta, erityisesti niiden, jotka palvelevat omissa seurakunnissamme, ja niiden, jotka on vastikään vihitty hiippakuntaamme, että he Jumalan armosta pyrkisivät täyttämään vastuun olla ”isä”.”
Toimittajan huomautus: Tämä artikkeli on julkaistu Arlington Catholic Herald -lehdessä.
Kuvan on ottanut isä James on Unsplash
.